perjantai 8. huhtikuuta 2016

äärettömiä poissaoloja











Kahden kuukauden tauko, että olisin edes avannut blogiani.
Lähes kahden kuukauden tauko, että olisin ottanut kameran käteen.
Lukuja jotka eivät teille luultavasti sano paljoakaan, mutta merkitsevät minulle melkein kahden vuoden helvetin loppukarsintaa - ehkä finaalia. Elämän loppukarsinnoista ei tosin koskaan tiedä, mikä niistä on viimeinen. Tai ehkä tämä oli vasta alkukarsinta.

16 vuotissyntymäpäivälahjakseni olisin halunnut puhtaan alun. Yläasteen lopettaminen tarkoittaa usein puhdasta alkua, ja myös minä toivoin sitä. Ja sainkin alun, mutta se ei ollut puhdas.
    17 vuotissyntymäpäivälahjakseni olisin halunnut kuoleman. Vaikka lavastetun, mutta halusin pois. Jokainen uusi alkuni oli entistä likaisempi ja verisempi, ja vanhan alkuni asiat kiemurtelivat uuteen alkuuni. Vaikka samaan aikaan uskoni Jumalaan uusiutui ja muuttui vahvaksi, se loi vielä pahempia kontrasteja elämääni. Se mikä oli puhdasta, muuttui törkyiseksi, ja se mikä ei ollut puhdasta, muuttui vielä törkyisemmäksi ja verisemmäksi. Kuitenkin usko Jumalaan ja tieto siitä että jos tappaisin itseni toisessa päässä olisi Jumala vastassa, esti minua lopulta tappamasta itseäni. Kai siitä pitäisi olla kiitollinen.

Joka tapauksessa helmikuun lopussa minut suljettiin psykiatrian osastolle kriisilähetteellä pahan tilanteen katkaisemiseksi. Niistä kolmesta viikosta osastolla ei kai sen enempää - olin turvassa itseltäni ja olin kai lopulta ihan hyvässä kunnossa. Pääsin pois.
     Kestin viikon siviilissä. Upeaa. Viikon. Ratkesin uudelleen viiltelemään, ja sen jälkeen se oli menoa. Jouduin uudelleen osastolle.
Nyt, 7 viikkoa myöhemmin ensimmäisen osastojakson alusta istun tutulla paikallani työpöydän ääressä. En sano voivani hyvin, sillä en voi. Ensimmäistä kertaa tulevaisuus pelottaa minua. Lähetin eilen romaanini käsikirjoituksen kustantamoihin, ja nyt odottelen vastauksia.
Pelottaa. Pelkään mitä tapahtuu jatkossa, pelkään mitä tapahtuu minulle, pelkään mitä tapahtuu mielelleni. En voi sanoa selvinneeni, sillä en ole. Kuljen tällä hetkellä sokeasti. Jumala tönii minua hellästi selkään ja rohkaisee jatkamaan eteenpäin, mutta silmäni ovat sidotut. Jumalaan voi luottaa, mutten tiedä luotanko itseeni.

4 kommenttia:

  1. Mulla on ollut ikävä sun postauksia, Anni. Sä kuvaat niin upeasti ja kirjoitat niin kauniisti ja miten asiat on. Rehellisyydestä tulee vielä sun pelastus, kun vaan muistat sen. Sä selviät kyllä, Anni, sä selviät. Luottaminen on tämän maailman tahrima, kuin on myös viattomuus. Mutta kuten sanoit, Jumalaan voit luottaa. Siunausta ja voimia, olet yhä rukouksissa. <3

    VastaaPoista
  2. Paljon haleja, tsemppejä ja kaikkea hyvää. Muista aina, että sulla on mahdollisuus parempaan. Sä pystyt selättämään tuon, ja sä selätät. Vielä joku päivä. ♥

    www.pirstaloitunut.blogspot.fi

    VastaaPoista