keskiviikko 20. huhtikuuta 2016

the hole


Luoja, kuinka suuren aukon käsikirjoituksen valmistuminen toi elämääni. Eilen istuessani auton kyydissä matkalla kotiin, mieleni täytti täysin outo ajatus. Vois kirjottaa blogiin. 

Nyt, kun olen pomppinut sekä psykiatrisen osaston että sisätautipolin väliä, olen huomannut kuinka pihalla kaikki lääkärit ja hoitajat ovat, jos kerron että psyykkisen pahan olon vuoksi myös fyysinen vointini on hiukan huonompi. Sain myös hyvän muistutuksen siitä että jopa sairaalassa asioidessa kannattaa aina olla ahdistuksen lievittäviä pillereitä mukana, koska jos olen tullut Crohnin taudin takia, ei ketään oikeasti kiinnosta jos alan voimaan psyykkisesti huonosti. Menisi sitten psykiatriselle puolelle.
Eilen mennessäni Remicadeen näin kävi. Olen hyvin tietoinen itsestäni ja tuntemuksistani, ja mikään pienikään oire minussa itsessäni ei yleensä jää huomaamatta. Niinpä eilen kun sydän alkoi hakkaamaan kovempaa ja rintaa alkoi puristaa niin että lopulta tuntui kuin sydämeni olisi ollut rautalaatikossa jossa se poukkoili silmittömästi edestakaisin, pyysin huoneessa häärineeltä hoitajalta lääkettä ahdistukseen. Hän ilmoitti menevänsä hakemaan oman hoitajani, jonka kanssa voisin keskustella asiasta. 
    Tärisin paikoillani 45 minuuttia. Lopulta ärsyyntyneisyys ja turhautuneisuus sekä pahaan olooni sekä siihen että ketään ei näyttänyt erityisemmin kiinnostavan paha oloni, purkautui hysteerisenä itkuna. En ole pystynyt enää vuoteen itkemään silkasta surusta tai pahasta olosta - en ilmeisesti välitä tarpeeksi - mutta turhautuneisuudesta joka venyy liian pitkälle, kyllä itkettää. Se on sinänsä ärsyttävää, sillä sitten en pysty selittämään asioita vaan ainoastaan itken räkäisesti. Hyi. 
    Joka tapauksessa vasta siinä vaiheessa joku heräsikin todellisuuteen että aijaa se olikin tosissaan. Vielä siinäkin vaiheessa kuitenkin oma hoitajani, joka vihdoin viitsi tulla paikalle, yritti houkutella minua että laitetaan ensin se lääke ja katotaan sitten mitä tehdään, vaikka näytin pieneltä mustaan pukeutuneelta tärisevältä tomaatilta itkiessäni tuolilla kippurassa. Pudistelin kuitenkin sinnikkäästi päätäni ja vaadin saada temestaa heti, ja lopulta sainkin lääkkeen. Minut siirrettiin rauhallisempaan huoneeseen sänkyyn johon sain vedettyä verhot eteen, ja lopulta olo alkoi helpottaa ja lääke saatiin tippumaan. 

Tilanne ei ollut draumoja jälkeensä jättäjä tai mitään. Oikeastaan tällä hetkellä olen vain hiukan kiukkuinen. Ja sitten taas eteenpäin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti